Nyt vasta heräsin huomaamaan, että kyllähän noille pennuille pitäisi koti löytää! Pahemmin niitä ei ole "markkinoitu" ja kun kotoakaan niitä taida kukaan löytää niin pakko kai se on alkaa ilmoittelemaan. Tuossa ne ovat pyörineet muun lauman jatkona ettei ole oikein hoksannutkaan, että ovat jo 11-viikkoisia. Ja toki oma jaksaminen/resurssit alkaa jossain vaiheessa olemaan ajankohtainen, kun pakko noiden kanssa on puuhastella, kun tärkeimpiä viikkoja niiden elämässä eletään. Omien aikuisten koirien  kanssa harrastaminen on siis edelleenkin jäissä.

Kertoilen hiukan tarkemmin pennuista.

Masu on pienokokoinen, hentoinenkin. Eli luustoltaan kevyt, mutta ei mikään tappijalka. Uskoisin sen jäävän medikokoiseksi sen verran kuin tässä iässä nyt pystyy sitä arvailemaan. Se on ollut jotenkin "vaatimaton" pentu, jäänyt ehkä kokonsa puolesta ja olemukseltaankin räväkämpien varjoon. Mikään sylkykuppi se ei ole ollut, vaan todellakin antanut sisaruksilleen kyytiä jos sitä on rökitetty. Alkuun ajattelin, että se ei välttämättä paras olisi harrastuskoirana vaan enemmänkin kotikoira. No sitähän se olisi edelleenkin, mutta nyt kun aikaa kulunut ja Kemijoessa vettä virrannut ja niiden kanssa puuhastellut, niin olen siihen viehättynyt aina vaan enemmän. Se on todella säpäkkäliikkeinen, esimerkiksi verrattuna siskoonsa Paulaan. Kiihdyttä vauhtiaan ihan eri tavalla kuin se ja uskaltaa käyttää vauhtiaan hyväksi syöksyessään lelun perään. Se taistelee ja repii lelua hyvin. Viihtyy sylissä ja on varmastikin enemmän sellainen yhden ihmisen koira. Toisista koirista tykkää, vieraita ihmisiä ei säntää ensimmäisenä tervehtimään esim. vieraassa paikassa. Kotona kyllä tervehditään iloisena kaikki. Vähän sellainen tarkkailija se on ja uudet asiat jänskättävät aluksi, mutta kyllä se niistä yli pääsee. Mikään maailman rohkein pentu se ei ole, mutta ei varmasti nössöinkään. Eli näkisin sen mielelläni agilityn parissa, mutta viihtyy varmasti vallan mainiosti ihan lenkkikaverinakin.

Tässä eilen otetut kuvat Masusta

No entäs tuo toinen veijari sitten.

Ossihan on pentueen ainoa poika,akkalaumassa kasvanut. Se on ollut alusta asti ensimmäisten joukossa uusien asioiden äärellä ja edelleenhän tuo tahtoo ehtiä joka paikkaan. Se on miehistynyt silmissä viime aikoina ja epäilen siitä tulevan aika ison ja vantteran. Mikään ketterä poika se ei ole, vaan sellainen jantteri. Minun silmiin hyvän näköinen poika, tosin tainnut isänsä luuston periä...Ja tämä se vasta sitten ahne on! Sillä menee ihan kuppi nurin kun ruokaa on esillä, pikkuisen meinaa kiehua yli, kun joutuvat hetken odottamaan istuen ennen kuin ruokansa saavat. Mutta kyllä se siinä istuu, joskus voi joku piip kyllä kuulua. Syötän muuten edelleen pennut (3kpl)  samasta sellaisesta reunoja kiertävästä pyöreästä pentukiposta.  En tiedä onko hyväksi vai pahaksi, mutta itse ajattelen, että kun joutuvat tavallaan kilpailemaan ruoasta niin pysyykin se hurja into siihen ruokaan ja jatkossa koulutuksessa sitä saa paremmin hyödynnettyä. Ja jokainen saa kyllä ruokaa tarvittavan määrän. Ossi on myös kova poika taistelemaan leluista ja roikkuukin yleensä aina jossain kiinni. Pidän kovasti sen asenteesta kun sen kanssa tekee hommia. Eilen kun otettiin kuvia niin se oli niiin menossa mukana ja tuntui, että häntä vähintään irtoaa kun oli niin hauskaa.

Molemmat pennut on eläinlääkäri tarkastanut ilman huomautuksia ja edelleen Ossilla kivekset tuntuu ja molemmilla hampaat siivosti suussa.

Sisäsiistejähän nämä eivät ole, mutta tekevät tarpeensa hyvin paperille, johon fiksoituneet vähän liiankin hyvin. Ulkoa sännätään jalat ristissä huojentuneena pissalle paperille. Huoh. Mutta eiköhän se siitä ja kyllä ne joskus hoksaa uloskin tehdä.

No joo, mutta kysellä saa lisää ja käydä katsomassa jos siltä tuntuu.

Tosiaan omien kanssa ei ole treenattu, mutta etelä-Suomen ristiäisreissun yhteydessä käytiin Piksun kanssa Vantaalla juoksemassa kolme starttia. Nehän meni niinkuin ajattelin eli huonosti. Eka rataan olin todella tyytyväinen, mutta kaksi seuraavaa ei kyllä olleet oikein mistään kohti hyviä. Etenkin viimeinen rata sapettaa lähinnä oman käytöksen takia. Jo radan aikana ärsytti pari huonoa ohjausta ja siitä johtuneet kaarrokset. Sitten kun rima tippui niin lopetin ohjauksen kokonaan. Koira kuitenkin antoi kaikkensa. Näistä epäonnistumisluovutuksista pitäisi vaan päästä yli, mutta ovat niin mun perisynti, että en tiedä miten onnistuu.

Tuija ihanainen kuvasi meidän radat ja laittoi vielä juutuupiinkin, joten linkki niihin on tässä

https://www.youtube.com/watch?v=iobBsvgwbMY&feature=youtu.be