Nämä minun kirjoitukset ovat kyllä aika masentavia. Voisin jopa väittää, että kulunut elokuu on ollut raskain kuukausi minkä muistan. Ei riittänyt se, että menetimme Napin vaan meidän ikinuori Suru-corgi piti nukuttaa vajaa kaksi viikkoa Napin kuoleman jälkeen. Suruhan oli jo iäkäs, tammikuussa olisi tullut 12 vuotta. Mutta päällisin puolin ihan nuoren koiran oloinen, pirteä ja elämänhaluinen vailla mitään sairauksia. Täysillä mukana muun lauman menoissa.

Suru alkoi oksentelemaan ruokansa pari päivää Napin kuoleman jälkeen. Se söi mielellään, mutta ei saanut ruokaa nieltyä alas. Se söi ja oksensi, söi ja oksensi, kunnes loppujen lopuksi ruoka oli syöty. Aluksi ajattelin, että se ahmii ruokaansa ja laitoin syömään eri huoneeseen kun Vinsentti ja Ruusu. Ei auttanut. Muutaman päivän katselin hommaa ja varasin ajan eläinlääkärille. Olin jo varma, että sillä on kasvain ruokatorvessa. Muuten Suru oli ihan pirteä ja söi mielellään. Eläinlääkärillä se nukutettiin ja tutkittiin nielu. Tähystyslaitetta ei eläinlääkärillä ole, joten syvemmälle ruokatorveen ei nähty. Muuta ei löytynyt kuin punaiset ja ärtyneet nielurisat. Vaahtoa näytti tulevan eläinlääkärin mukaan ruokatorvesta. Saimme lääkkeet ja lähdimme kotiin. Lääkkeet eivät auttaneet, Surun vointi alkoi huononemaan. Enään se pystyi syömään ruokaa vain ihan minimaalisia määriä kerrallaan, liotettuja nappuloita syötin sille yksi kerrallaan. Hiljalleen se alkoi muuttumaan vaisummaksi ja lopetti syömisen. Sitten loppui liikkuminen ja hengitys muuttui todella huonoksi ja pinnalliseksi. Kuumetta ei ollut. Viimeisenä iltana se osoitti halun lähteä lenkille mukaan ja otin sen autoon kun ajoimme koirien kanssa metsään. Nostaessani se haukahti innoissaan yhden kerran, tätä se ei ollut tehnyt päiväkausiin. Mutta lähtiessämme kävelemään, se ei kertakaikkiaan jaksanut kävellä. Kävelimme parikymmentä metriä ja vein sen sitten autoon takaisin.

Seuraavaksi päiväksi oli varattuna aika eläinlääkärille. Hain Surun kotoa, se makasi paikoillaan tullessani kotiin, ei jaksanut nousta. Syliin nostaessani se oli veltto, hengitys todella huonoa, Minusta se haisi jo ihan "kuolemalle". Sanoin tytöille, että tulevat sanomaan Surulle hyvästit jos eläinlääkärillä käy huonosti. Molemmat kävivät halaamassa sitä. Itse tiesin jo tässä vaiheessa, että peli on menetetty. Suru oli kuihtunut lyhyessä ajassa olemattomiin, selkäranka paistoi läpi, lihakset olivat kuihtuneet. Eläinlääkäri kuunteli keuhkoti ja sanoi, että reilusti nestettä siellä on, pystyy hengittelemään vain murto-osalla keuhkoistaan. Sydämestä kuului suhinaa.

Suru lopetettiin 25.8. Se mikä nopean kunnon romahtamisen auheutti, jää epäselväksi. Ehkä se ajatteli, että Nappi tarvitsee kaverin. En tiedä, mutta käsittämättömältä tämä tuntuu. Suru oli kaikkien lempparikoira, maaiman ystävällisin pikkukoira, Tämän takia se olikin monessa mukana, koska sen kanssa oli niin helppo kulkea ja olla. Se osasi käyttäytyä joka paikassa fiksusti. Remmissä se ei tainnut olla kuin joskus nuoruusvuosinaan, koska se ei vain tarviinut sellaista. Se kulki vapaana mukana missä vain, jos pysähdyttiin jonnekin niin siihen se tuli jalkoihin makoilemaan. Surun takia corgikoirat ovat lähellä sydäntä, mutta Surun takia en usko, että ikinä pystyn enään corgia ottamaan.  Jossulle kiitos ihanasta koirasta, Suru oli kyllä kuin äitinsä Tinka, unohtumaton.

Big-Wood´s X-Wart Xuru 7.1.2000-25.8.2011.

Kuva otettu noin reilu viikko ennen Surun kuolemaa, olemuksessa jo tuossa vaiheessa ripaus vanhenemista ja ilme omasta mielestäni surumielinen. Samalla ilmeellä se katsoi minua viimeisinä hetkinään ennenkuin nukahti ikiuneen.

 

Aivan taivaan tällä laidalla on paikka nimeltä Sateenkaarisilta.

Lemmikit, jotka ovat olleet täällä jollekulle erityisen läheisiä, menevät kuoltuaan Sateenkaarisillalle.
Siellä on kaikille rakkaille ystävillemme niittyjä ja kukkuloita, joilla ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä.
Ruokaa, vettä ja auringonpaistetta on yllin kyllin, ja kaikilla ystävillämme on lämmintä ja mukavaa.

Kaikki eläimet, jotka ovat olleet sairaita ja vanhoja, saavat takaisin terveytensä ja elinvoimansa; loukkaantuneet ja vammautuneet parantuvat ja tulevat jälleen vahvoiksi, juuri sellaisiksi, kuin ne ovat muistoissamme ja unelmissamme menneistä päivistä ja ajoista.
Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä. On vain yksi pieni asia: kukin niistä kaipaa jotakuta hyvin rakasta, joka niiden täytyi jättää jälkeensä.

Ne kaikki juoksentelevat ja leikkivät yhdessä, mutta tulee päivä, jona yksi yhtäkkiä pysähtyy katsomaan kaukaisuuteen. Sen kirkkaat silmät ovat jännittyneen tarkkaavaiset; sen innokas ruumis värisee. Yhtäkkiä se alkaa juosta pois ryhmän luota lentäen yhä nopeammin yli vihreän ruohon.

Se on havainnut sinut, ja kun sinä ja rakas ystäväsi vihdoinkin tapaatte, te pysyttelette yhdessä riemukkaina jälleennäkemisestä ettekä koskaan enää eroa. Iloiset suudelmat satavat kasvoillesi, kätesi hyväilevät taas rakasta päätä ja katsot vielä kerran lemmikkisi luottavaisiin silmiin, jotka niin kauan olivat poissa elämästäsi, mutteivät koskaan poissa sydämestäsi.

Sitten te ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä...